Ukkilan HuliVilit

Mummo vaan jatkaa ton sika-taudin sairastamista, joten minä en pääse Prinsessan luo kylään eikä Prinsessakaan saa tulla meille. Pelkäävät, siis nuo ihmiset, että se pöpö tarttuisi Prinsessaan Ukistakin, vaikka Ukki on ihan terve. Se on epiä. Minun elämä on aika ykstoikkoista kun en pääse ketään tapaamaan. Toivottavasti jo ensiviikolla on terve, on se nyt ainakin jaksanut olla päivän hereillä (vaikka se kyllä herää minusta vasta päivällä). Ei kuulemma enää nouse kuume ihan 38 asteeseen.
Mummon “sairas” näkemys vaihtelusta on minusta tosi outo. Se otti esiin vanhan lakanan ja rupesi sitä leikkaamaan ja harsimaan, sitten minun tarvi aina sovittaa niitä lakanan kappaleita. Muutaman sovituksen jälkeen Mummo sitten totesi: “No niin, nyt meillä on sopiva haalarin kaava”. Minä jo huokasin helpotuksesta, kun kerran sopiva tuli. Mutta mutta jo se taas kohta tuli lakanan palojen kanssa ja sanoi että sovitetaanpa taas, yritin kyllä luikkia pakoon mutta Mummo komensi niin napakasti “tänne” ja sanoi vielä ettei tämä satu yhtään. Tiesinhän minä että ei satu, mutta on se vaan niin noloa kun joku lakana vedetään päälle ja vielä kuvataankin sitä. (onneksi ne kuvat on vielä kamerassa) Joten paranisi vaan pian niin tommoinen höpötys loppuisi, ainakin haluan uskoa niin.
-Vili-

Lauantaina Mummo alkoi käyttäytymään tosi oudosti, heti aamutuimaan. Se kun herärisi niin ryntäsi suoraan vessaan ja ei istunut siihen pöntölle niin kuin normaalisti vaan rupesi päätään sinne työntämään ja vielä ihan outoa kieltäkin puhui. En ymmärtänyt siitä örinästä mitään, mutta luulen että siellä pytyssä oli jotain tosi mielenkiintoista, koska Mummo kävi sinne monta kertaa kurkkimassa eikä antanut minun yhtään kurkistella vaan hätisti pois vaan. Aika itsekästä toimintaa minusta. Silloin kun se kurkkinut sinne pyttyyn se vaan makasi sängyssä ja voihki. Paitsi kerran se makasikin siellä vessan lattialla, silloin arvelin että kylläpä se haluaa ihmeellisessä paikassa alkaa kanssani leikkimään. Ei se kyllä halunnutkaan leikkiä vaan hätisti minut pois siitäkin. Ulkoileminenkin tapahtui niin että se vaan avasi oven ja jäi itse siihen rapulle seisomaan ja minun pienen piti mennä alapihalle ihan yksin.
Kaikki ihmiset taivastelee että sillä näyttää olevan se possu-tauti, mutta ei se minusta mitenkään tavallista enempää possulta näytä.
Onneksi Mummo kuitenkin kerkesi perjantaina töiden jälkeen paistaa minulle possonluita, niitä minä olen saanut syödä tooosi monta.
Ja onneksi on olemassa Ukki. Se tuli kiireen vilkkaa viikonloppureissusta takaisin jo lauantai iltana ja minäkin pääsin jo kunnon lenkille.
Voi sitä riemua! Minä annoin Rotalle semmoiset kyydit että…..
Mummo ei vieläkään ole oikein oma itsensä (vaikka jaksaa jo vähän kirjoitella) vaan se enempi istuu tai makaa vaan. Töihinkään se ei ole lähtenyt, mikä yleensä on kivaa, mutta nyt siitä ei paljoa ole iloa vaikka kotona onkin. Kaikille vieraillekin se sanoo että älkää nyt tulko, tulkaa sitten kun tämä posso-tauti on ohi.
Menis nyt koko juttu äkkiä ohi niin minullakin olis kivempaa.

Olen viimein saanut Vilille ommeltua sopivan kokoisen takin. Flleece-vuori ja tuulikangas pinta. Takki on tehty kankaasta josta ompelin vuosisitten Prinsessalle ulkoiluhaalarin, siinä pienet enkelit varistelee lumihiutaleita. Samalla ompelin  myös heijastin takin kun tuo näkyvyys on tosi tärkeää kun liikutaan tuolla maantiellä. Tämä takki kyllä erotuu hyvin, iltaisin kun Vili juoksentelee tuolla pusikoissa, enkä erota sitä lainkaan, niin taskulampulla osoittelee puskaisiin niin takki kyllä loistaa pienimmästäkin valonsäteestä.

Tässä Vilin kesäkuun väritystä, väriä kerkesi tulla jonkun verran lisää ennen syyskuuta.
Alapuolella poika lokakuussa, väri on jo alkanut haalistumaan, kuinkahan vaalea onkaan ennenkuin aurinko taas keväällä alkaa kunnollapaistamaan.
Näistä kuvista ei ihan niin selvästi muutosta huomaa  mutta muutos on jo nyt melkoinen.
Nahkassa näkyvät vaaleat laikut on kaikki arpia , Vili kun rakastaa risukoissa nuohoamista.

Koira on tullut (ainakin kahdessa suhteessa) ihan isäntäänsä, kuten eräs vieras rouva asian ,eräällä leirintäalueella, totesi, kun Ukki ja Vili hänen ohitseen kulki. Tuo päivettyminen on toinen ja toinen on se että voi syödä niin paljon kuin haluaa mutta silti pysyy varsin hoikkana.

Vili on muuten ilmeisesti päättänyt tehdä meidän lumityöt tänä talvena. Sen ulkoilusta kun ei meinaa tulla mitään kun pitää koko ajan syödä lunta.

Kun Hirmu ja Nipsu kävi meillä kylässä, tuossa lokakuussa, ja heti “kummi” alkoi opettaa minulle miten seisotaan. Minusta tuntuu että jollain oli jotain herkkuja kädessä kun meistä otettiin kimppakuvia. Se oli mukavaa taas pitkästä aikaa kun oli kolme koiraa talossa.

Meidän piha on nyt muuttunut ihan oudoksi, kylmäksi ja valkoiseksi. KIVAA ja Maittavaa, nam.
-Vili-