Ukkilan HuliVilit

Perjantaina meidän (tyttäreni) Hirmu-koira pääsi Pikin luo sateenkaarisillalle.

Muistan kuin eilisen kun Hirmu meille tuli, siis oikeesti meille. Hanne tuli koulusta viikonlopuksi kotiin ja lähdimme porukalla katsomaan koiranpentuja. Niinhän siinä sitten kävi että hänellä oli pienen pieni pentu kainalossa, kun kotiin tulimme. Hurja oli se nimi jonka koira heti sai mutta jo ennenkuin kotiin pääsimme, meillä oli Hirmu . Meillä Hirmu asui kolmisen viikkoa ennenkuin lähti Hannen mukaan, kun Hanne sai oman asunnon.
Pikkuinen vaan sairastui epilepsiaan ja outoihin selkäkipuihin jotka ei vaan enää olleet hallittavissa. Nyt kaikki kivut on poissa ja Hirmun on hyvä olla.
Siitä tiedosta huolimatta me kaikki tänne jääneet olemme todella surullisia. Ei ole sanoja joilla mittaisimme surumme määrää ja toisaalta meidän pitäisi kuitenkin olla hyvillä mielin koska Hanne on pystynyt tekemään päätöksen ja vapauttamaan Hirmumme kivuistaan. Miten me kaikki voimmekaan rakastaa sitä pikkuista niin kovasti.
Hirmu oli meidän pieni suuri rakkaus - ja on yhä.
Teen Hirmullemme oman sivun aikanaan kunhan taas jaksan, kun suurin suru hiukan irroittaa otettan ja voin taas löytää parhaat muistot yhteiseltä taipaleeltamme.

Nyt, kun tyttären oli tehtävä vaikea päätös oman koiransa kanssa, muistot vyöryivät takaisin aika moisella rytinällä.
Kuvassa meidän Pikin tuhka odottamassa maan sulamista, kohta Hannen Hirmu odottaa samalla lailla kevättä, päästäkseen Vilin viereen tuohon toisen kuvan oikeassa reunassa olevan tasaisen kiven juureen.

Muistan kuinka vaikeaa minulla oli kun jouduin yksin tekemään päätöksen, mieheni oli töissä kun tulin kotiin ja Vili oli loukannut itsensä, että Vili ei enää tule eläinlääkäristä kotiin. Mutta Vilin pirstaleiksi murtunut olkanivel ei jättänyt mitään muuta vaihtoehtoa. Jälkeenpäin eläinlääkärimme kertoi että jos minä en olisi nukutuspäätöstä tuolloin tehnyt hän olisi sen joutunut tekemään eläinsuojelullisista syistä. Olihan se meilläkin useamman murtuman ja vaikeiden leikkausten ja pitkien hoitojen jälkeen jo puitu asia että olemme siinä rajoilla koska hoidot on lopetettava, mutta sillä hetkellä olin ihan yksin. Nyt Hanne joutui tekemään päätöksen ja varaamaan ajan etukäteen, joten tämä loppuaika on uskomattoman pitkää ja vaikeaa.
Hirmuhan on sairastanut jo pitkään ja kortisonin kanssa ollut lähes kivuton, mutta nyt joulun jälkeen ei lääkitys enää auttanut vaan pikkuinen kärsi kivuista koko ajan. Nyt kortisonin antaminen lopetettu ja viimeiset päivänsä Hirmu saa elää kivuitta, suurella kipulääkeannoksella. Tämä on kuitenkin mahdollista vain vähän aikaa koska pikkuisen vatsa ei kestä moista kauan, ennen kortisonia sai jo vatsahaavan kipulääkkeistä.
Tämä on tuonut omat muistot taas kovin pintaan.
Nyt teemme tavallaan saattohoitoa Hirmulle ja ensi viikonloppuna alkaa surutyön tekeminen. Tiedän nyt kokemuksesta että aika parantaa…. mutta silti luopuminen on vaikeaa, vaikka tietää että se on ainoa oikea vaihtoehto. Toivon voimia kaikille Hirmun ihmisille, jaksaa tämän yli.
Yksi vaikea asia tässä vielä on Prinsessalle kertominen ja hänen kanssaan asia käsitteleminen. Pikin poismenoakaan kun ei vielä ole täysin hyväksynyt ja nyt tulee Hirmun lähtö vielä lisäksi.

Valkoinen takapiha olisi kyllä muuten ihan kiva, sitä valkoistakun voi syödä, mutta varpaita kyllä rupeaa palelemaan kun siellä hetken viipyy. Ja sitten kun tarttee vielä odotella noita ihmisiä että tulisivat avaamaan oven.

Eilen kävin eläinlääkärissä, nyt on rokotukset hoidossa ja polvitarkastus tehty. Polvet oli 0/0, eli OK. Keuhkot ja sydän kuunneltiin ja kuulosti hyvälle.
Tällä kertaa en sitten viitsinyt huutaa yhtään vaikka se täti pistikin minua kaksi kertaa. Olin kaikinpuolin reipas poika, vaikka sen tätin kädet oli kyllä aika kylmät kun se minua tutki.
Tämän kuun lopulla Mummo tilaa minulle vielä silmätarkastusajan, ja kevään aikana sitten tutkitaan silmät ettei olisi mitään vikaa.
Eilen oli mukava ilta kun pakkanen viimein laski jopa alle 10 -asteen. Kun Mummo tuli töistä meille tuli vieraita ja minun meinasi ihan pää mennä sekaisin - niin kivaa oli. Olinhan ollut koko pitkän päivän yksin kotona, Ukki kun kävi vaan ruokatunnilla minua pikaisesti ulkoiluttamassa. Sekin kun on poikkeuksellisesti päivätöissä tämän viikon. Illalla tuli vielä Prinsessakin käymään ja ulkoiltiin yhdessä. Käytiin pimeässä metsässä lenkillä, oli kyllä kivaa. Metsässä en ollut käynytkään pariin viikkoon kun ei yhtään kiinnostanut sinne meno kovilla pakkasilla, silloin juoksentelin vaan auratuilla teillä. Tänä aamuna oli pakkasta enää 4 astetta ja minä tarkenin käydä ulkona ihan ilman takkia ja kenkiä, taidetaan olla ulkona illalla oikein urakalla - koko kahden viikon ulkoilu rästit kun pitää ottaa takaisin. Huippu hienoa kun tarkenee taas olla ja syödä kaikessa rauhassa lunta masun täyteen. Jouduin jo välillä juomaan sisällä vesikupista kun en tarennut syödä lunta tarpeeksi. Siis mikään ei ole niin tyhmää kuin juoda puhdasta vettä kupista, siis minun mielestä.

Toivottelen kaikille oikein mukavia ulkoilu hetkiä nyt kun kelitkin on näin kivat.

Vuosi vaihtui kamalalla paukkeella ja kovassa pakkasessa. Tai eihän sitä pakkasta ollut kuin 15 astetta mutta hyinen tuuli sai sen tuntumaan paljon kylmemmältä.
Minä en pelännyt yhtään niitä pamauksia, vaan ulkoilin reippaasti, haalarit päällä ja tossut jalassa. Mutta kun rupesivat ampumaan, Prinsessalle, semmoisia pieniä sihiseviä ja poksahtavia “raketteja”, minulle riitti. En tykännyt yhtään niistä sihahteluista ja suhahteluista ja vihellyksistä, onneksi Mummo vei minut kävelemään vähän kauemmaksi. Enkä minä pieni koira jaksanut olla ulkona, niiden hassujen ihmisten kanssa, puoleen yöhön saakka, vaan onneksi Ukki pelasti minut sisälle puoli yhdentoista aikaan. Ihmettelen vaan miten se Prinsessa jaksoi valvoa ja ulkoilla niin myöhään. Aika kummallisia tapoja tuntuu ihmisillä olevan, ei voi muuta kuin ihmetellä.
Mutta kuitenkin minusta oli ihan mukavaa olla Prinsessan uudessa kodissa yökylässä. Vähän siellä oli jotain laatikoita pitkin ja poikin, yksi huone ihan täynnä, se oli outoa. Ne laatikot haisi kyllä ihan Prinsessan perheelle, joten kai ne sitten kuului asiaan. Niin ja alkuun minä luulin että ihmiset ei kuule kun jossain siinä talossa “keskusteltiin isoilla kirjaimilla” ja yritin siitä niille kertoa, vaan Mummo sanoi että “Ei saa haukkua, kyllä mekin kuullaan, ne on vaan naapureita eikä se meitä haittaa”. Viimein jo opinkin että ei niistä äänistä tarvii olla millänsäkään, vaan että kerrostalossa niitä kuuluu vaan.
Nyt olen taas kotona ja kyllä uni maittaa.

Toivotamme kaikille mahdollisimman hyvää uutta vuotta 2010,
ja samalla päivitellään vähän loppuvuoden tapahtumia.
Mummo teki kuin tekikin minulle vaatteet pakkasia varten.
Kaavojen sovittaminen oli minusta kyllä aika noloa, pukea nyt minut vanhaan lakanaan. Vaan loppujen lopuksi sain kyllä ihan lämpöisen haalarin.
Tekihän se minulle myös uuden takin. Takki ja haalarit on oleetkin kovassa käytössä kun meillä on ollut tosi kovat pakkaset. Töppösetkin se osti minulle kun tassut rupesi jäätymään.

Sitten minun olisi pitänyt poseerata sille kameran edessä aina kun jotain puettiin päälle. (eihän se edes saa hyviä kuvia aikasiksi, vaikka malli on tosi upee) Joten empä minäkään viitsinyt ihan aina asettua sen kameran eteen niinkuin se halusi.
Joulua vietettiin yhdessä Prinsessan kanssa ja kaikkien muidenkin sukulaisten kanssa. Mummon äidin luona oli 10 ihmistä. Prinsessa vanhempineen oli meillä yö kylässä ja joulupäivänä kun ne lähti kotiin tuli Hanne-kummi porukoineen meille. Oli kyllä kivaa kun oli koira-kavereitakin.
Tapaninpäivänä me sitten mentiin auttamaan Prinsessan muuttoa uuteen kotiin, jonne menemme ottamaan uuden vuoden vastaan.
Nyt Mummo ja Ukki vaan vetää haalareita päälleen ja menee ulos siirtelemään sitä valkoista, lunta kuulemma, paikasta toiseen. Minusta ei ole kivaa olla ulkona muutakuin sen aikaa kun jaksan tai tarkenen syödä sitä valkoista. Kun en enää tarkene ne laittaa minut yksin sisään, ei kivaa. Siellä minä sitten huudan yksikseni, aika kovaa huudankin. Aika tylsää, sanon minä. Minusta olisi kivempaa jos noi ihmiset vaan olis minun kanssa sisällä kunnes tulee taas lämpimämpää. Ne vois vaan heitellä minulle palloa päivät pitkät ja minä juoksisin sen pallon perässä, niin että kaikki talon matot on kurtussa. Se se vasta elämää olisi. Vaan aina ei voi voittaa, sanoo Mummo.
Joka tapauksessa toivotan kaikille oikein oikein hyvää uutta vuotta.
-Vili-
PS. Ja toivon salaa itsekseni että toi valkoinen kylmä menis pois ja voisin taas olla ulkona kaiket päivät ja ihmiset heittelis mulle palloa siellä, siellä kun pääsee juoksemaan vähän pidemmän matkan kuin täällä sisällä.

Mie oon hoidossa edelleen. Ja täällä imatralla onkin ihan kivaa. Turhaan yritin kotona pakoilla mukaan lähtemistä. Ukkia minulla on ollut ikävä. Sen ovat Hanne ja Jamppakin huomanneet. Nimittäin minä menen yöllä aina nukkumaan niiden väliin ja laitan selkäni Jampan selkää vasten. (Jampan sanojen mukaisesti yritän muka potkia sen alas sängystä..) Samalla lailla minä nukun Ukinkin kanssa.

2.12.09 Mie kävin leikkimässä kahden lapinkoiran kanssa. Niiden nimet oli Peku ja Api. Peku on ISO, musta, karvainen ja rauhallinen karvaturrikka. Api taas oli pienempi, vaalea, vähän vähempikarvainen karvaturrikka. Apin kanssa juostiin ihan hirveästi ja leikittiin pallolla ja vähän pientä painiakin otettiin. Oli kyllä Hirmuisen kivaa!! Riekkumisen jälkeen sitten nukuttikin hyvin.

Perjantaina Kummi sitten otti ja lähti ja jätti minut Hirmun ja Nipsun kannssa kotiin! Hanne kuulemma lähti hiirinäyttelyyn. Meillä oli kyllä ollut kivaa poikien kanssa täällä keskenämme ollessamme. Jamppa ei vaan tainnut hirveästi tykätä jäljistämme. Ja pitihän minun tokkiinsa hieman osoittaa mieltäni, että Kummi jätti minut tänne eikä ottanut mukaansa, sekä sitten vähän rajojakin piti kokeilla mitä Jampan kanssa saa tehdä ja mitä ei ;).

Lauantaina Hanne sitten kotiutuikin. Oi, kuinka mukavaa se oli. Olin todella riemuissani. Olen myös viikon aikana leikkinyt jonkun verran vetoleikkejä Nipsun kanssa ja olen oppinut kävelemään kahden koiran kanssa hihnassa hyvin. ei ne hihnat loppupeleissä olekkaan niin pelottavia kuin alkuun kuvittelin!

Tänäänkin Hanne-kummi on minua ajeluttanut ympäri kyliä. En vieläkään malttaisi kunnolla olla autossa. Hanne käytti minua Lappeenrannassa jossakin kivan tuoksuisessa kaupassa. Siellä oli kaikkea ihanaa minun nenäni korkeudella. Kurja kummi vaan kielsi syömästä kaikkia niitä ihania luita! Mälsää. Se otti sieltä mukaansa vain jotakin mönkiviä otuksia jotka olisi ollut kiva syödä, mutta senkin kummi kielsi!! Ihmeellinen ihminen. Sirkoiksi se niitä mönkiäisiä kutsui ja sanoi niiden olevan turhan kallista ravintoa minulle. Pöh, sanon minä!

Nyt se sitten pelottelee minua junaan joutumisella perjantaina.. Hmmm.. Mielenkiintoista. Saa nähdä tapaanko siellä kummassa junassakin sitten uusia kavereita!

Mummo ja Ukki tekivät sitten ihan kamalan tempun minulle. Ne soittivat Hanne-kummille ja kysyivät ottaisiko se minut viikoksi hoitoon. Jotakin se siellä puhelimen toisessa päässä vastasi. Pari päivää myöhemmin kummi tuli sen miehekkeen ja Hirmu ja Nipsu koirien kanssa kylään. Se oli tosi ihanaa. Olin todella riemuissani. Kuitenkin Mummo käyttäytyi tosi omituisesti. Se pakkasi omia tavaroitaan isoihin laukkuihin ja minun tavarat vaan erilliseen pieneen laukkuun. Ihmiset puhuivat, että minun omat ihmiseni ja Prinsessa lähtisivät Teneriffalle. Meinaako ne jättää minut tänne märkään ja kylmään suomeen? Niinhän ne tekivät. Lauantai-sunnuntai välisenä yönä omat ihmiseni heräsivät ihan ihme aikaan yöllä ja lähtivät. Kaihan ne sieltä jossakin vaiheessa kotiin tulevat ajattelin. Samaisena aamuna sitten Hanne ja Jamppa alkoivat pakkaamaan omaa autoaan ja minun kassinikin sinne meni. Hirmu ja Nipsu lähtivät iloisesti autoon ja matkaan, mutta Jamppa joutui juoksuttamaan minua muutaman kerran olohuoneen ympäri ennen kuin minä suostuin, hyvin vastahakoisesti, lähtemään autoilemaan. Mummo ja Ukkihan saattaa tulla minä hetkenä hyvänsä kotiin.

Minut laitettiin auton takapenkille omalle pedilleni matkustamaan, en olisi millään halunnut olla hiljaa tai paikallani. Kova komennus vaan kävi kun minä vähän haukuin niille kaikille jutuille mitä auton ikkunasta näkyi. Kotoa suuntasimme Soiniittyyn ja siellä sain juosta hieman vapaana vielä. Siellä talossa oli kivoja hajuja ja kivoja ihmisiä. En malttanut oikein olla paikoillani vaan sähelsin menemään, tai säheltämiseksi nuo ihmiset menoani kutsuivat. Soiniitystä alkoi matkani Imatralle. Matka oli pitkä ja tuskastuttava.

Ensimmäisen yön nukuimme kaikki koirat ja Hanne olohuoneessa. Minusta vaan olisi ollut niiiiin kiva leikkiä Nipsun kanssa koko yö! Hirmu vaan murisi munulle aina kun liikuin ja Hanne komensi nukkumaan. Jossakin vaiheessa luovutin ja kaivauduin Hannen kainaloon turvaan nukkumaan. Aamulla alkoi riekkuminen ja loppu päivä meni hyvin vaikka kummi sanoikin olevansa hyvin väsy huonosti nukutun yön jälkeen. Mitähän se höpisi..

Tänään sitten ensin täällä tuli joku tosi kiva täti käymään. Terhiksi kummi sitä kutsui ja minullakin oli muistikuva, että tädin olin joskus nähnyt. Sitten kummi vei minut jonkun tädin luokse joka sekin tuoksui ihan toiselta koiralta. Siellä paikassa rauhotuin nukkumaan Hannen takin päälle. Siellä vietimme aikaa noin tunnin verran. Sitten menimme k’ymään Terhin luona ja siellä oli tosi iso ja pelottava Jade tyttö-koira. Alkuun pelkäsin sitä ihan hirveästi, mutta sitten minua alkoi jo vähän leikityttää. Terhin,sen tyttären, Hannen ja Jaden kanssa kävimme sitten vähän juoksentelemassa. Se oli ihan mukavaa, vaikka minua aina alkoi jännittämään kun Jade juoksi kohti. Hihnassa ollessa minua ei pelottanut yhtään. Oli ihan mukava päivä. Illalla sitten leikin hieman

Nipsun kanssa ja sitten alkoikin unettaa. Ja unten mailla olenkin käytännössä tämän illan viettänyt.

Mummo vaan jatkaa ton sika-taudin sairastamista, joten minä en pääse Prinsessan luo kylään eikä Prinsessakaan saa tulla meille. Pelkäävät, siis nuo ihmiset, että se pöpö tarttuisi Prinsessaan Ukistakin, vaikka Ukki on ihan terve. Se on epiä. Minun elämä on aika ykstoikkoista kun en pääse ketään tapaamaan. Toivottavasti jo ensiviikolla on terve, on se nyt ainakin jaksanut olla päivän hereillä (vaikka se kyllä herää minusta vasta päivällä). Ei kuulemma enää nouse kuume ihan 38 asteeseen.
Mummon “sairas” näkemys vaihtelusta on minusta tosi outo. Se otti esiin vanhan lakanan ja rupesi sitä leikkaamaan ja harsimaan, sitten minun tarvi aina sovittaa niitä lakanan kappaleita. Muutaman sovituksen jälkeen Mummo sitten totesi: “No niin, nyt meillä on sopiva haalarin kaava”. Minä jo huokasin helpotuksesta, kun kerran sopiva tuli. Mutta mutta jo se taas kohta tuli lakanan palojen kanssa ja sanoi että sovitetaanpa taas, yritin kyllä luikkia pakoon mutta Mummo komensi niin napakasti “tänne” ja sanoi vielä ettei tämä satu yhtään. Tiesinhän minä että ei satu, mutta on se vaan niin noloa kun joku lakana vedetään päälle ja vielä kuvataankin sitä. (onneksi ne kuvat on vielä kamerassa) Joten paranisi vaan pian niin tommoinen höpötys loppuisi, ainakin haluan uskoa niin.
-Vili-

Lauantaina Mummo alkoi käyttäytymään tosi oudosti, heti aamutuimaan. Se kun herärisi niin ryntäsi suoraan vessaan ja ei istunut siihen pöntölle niin kuin normaalisti vaan rupesi päätään sinne työntämään ja vielä ihan outoa kieltäkin puhui. En ymmärtänyt siitä örinästä mitään, mutta luulen että siellä pytyssä oli jotain tosi mielenkiintoista, koska Mummo kävi sinne monta kertaa kurkkimassa eikä antanut minun yhtään kurkistella vaan hätisti pois vaan. Aika itsekästä toimintaa minusta. Silloin kun se kurkkinut sinne pyttyyn se vaan makasi sängyssä ja voihki. Paitsi kerran se makasikin siellä vessan lattialla, silloin arvelin että kylläpä se haluaa ihmeellisessä paikassa alkaa kanssani leikkimään. Ei se kyllä halunnutkaan leikkiä vaan hätisti minut pois siitäkin. Ulkoileminenkin tapahtui niin että se vaan avasi oven ja jäi itse siihen rapulle seisomaan ja minun pienen piti mennä alapihalle ihan yksin.
Kaikki ihmiset taivastelee että sillä näyttää olevan se possu-tauti, mutta ei se minusta mitenkään tavallista enempää possulta näytä.
Onneksi Mummo kuitenkin kerkesi perjantaina töiden jälkeen paistaa minulle possonluita, niitä minä olen saanut syödä tooosi monta.
Ja onneksi on olemassa Ukki. Se tuli kiireen vilkkaa viikonloppureissusta takaisin jo lauantai iltana ja minäkin pääsin jo kunnon lenkille.
Voi sitä riemua! Minä annoin Rotalle semmoiset kyydit että…..
Mummo ei vieläkään ole oikein oma itsensä (vaikka jaksaa jo vähän kirjoitella) vaan se enempi istuu tai makaa vaan. Töihinkään se ei ole lähtenyt, mikä yleensä on kivaa, mutta nyt siitä ei paljoa ole iloa vaikka kotona onkin. Kaikille vieraillekin se sanoo että älkää nyt tulko, tulkaa sitten kun tämä posso-tauti on ohi.
Menis nyt koko juttu äkkiä ohi niin minullakin olis kivempaa.